Loppumietteitä

Nyt päivä vaelluksen jälkeen voi vähän vertailla tuoreinta kokemusta aiempiin. Reittien osalta kukin on ollut selkeästi omanlaisensa. Haltin reitti oli voitto puolisesti puuttomassa maastossa. Karua mutta kaunista omalla tavallaan. Reitti kulki "luonnollisesti" maaston kohdista, joista on helpointa kulkea. Reitin kiistaton plussa on tietenkin mahdollisuus käydä Suomen korkeimmassa kohdassa. Kuriositeetti, mutta kuitenkin.

Kebnekaisen reitti taas kulki alussa ja lopussa rehevässä lehtimetsässä. Puuton vaihe oli jylhää tunturi maisemaa ja jopa jäätikköä, vaikka oli heinäkuun loppua. Tunturien muoto kotimaisiin verrattuna on "dramaattista" ja jyrkkäpiirteistä. 

Karhunkierros kulkee metsässä, jokien varsilla, soiden poikki ja vaarojen rinteitä kiipeillen. Vähän kaikkea paitsi tunturi maisemaa. Näkymät ovat mahtavia ja vaihtelevia. Ainoa miinus, mikä vähän latistaa reitin tunnelmaa on sen viimeiset 10km. 

Reitityksellä haetaan tarkoituksella mahdollisimman rankka vaelluksen lopetus, eikä sitä voi mitenkään pitää "luonnollisena". Vaikka ei rasitusta kavahtaisikaan, on jonkinlainen ajatus reitin autenttisuudesta vaelluksen mielekkyyttä lisäävä elementti. Karhunkierroksen kohdalla jäädään tässä hieman jälkeen em. kahdesta reitistä. Vaelluksen rytmityksellä, jättämällä viimeiset n. 10km viimeiseen vaellus päivään, voidaan sen rasitusta toki kompensoida.